keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Syksyn parhaat tv-sarjat

Kuten otsikosta tyhmempikin varmasti ymmärtää, niin tässä postauksessa listaan mielestäni hyviä sarjoja, jotka pyörii tällä hetkellä televisiossa.

Roban toinen tuotantokausi saatiin vihdoin ruutuun tänä syksynä. Sitä oli jo kauan kaivattu. Sarjaa katsoessa olen monesti ihmetellyt, että miten siihen on saatu niin paljon Suomen tunnetuimpia näyttelijöitä. Mutta eihän se tietenkään huono asia ole.
On muuten outoa nähdä Aku Hirviniemi vakavassa roolissa, jotenkin sitä on hankala ottaa tosissaan kun on tottunut näkemään sen niissä kaiken maailman komedioissa. Itseasiassa melkein kaikki Roban näyttelijät on jostain komedia/sketsisarjoista tuttuja. Hassua että ne on koottu yhteen ja laitettu draamasarja pystyyn. Mutta hyvä sarja se silti on, suosittelen!

Hottikset. Kova mediamylläkkähän käynnistyi jo ennen kuin koko sarja ehti alkaa. Ihmiset provosoitui ja puhetta riitti. Ohjelman promootio oli siis täydellisesti onnistunut. Mä itse olin yksi niistä monista, jotka pyöritteli silmiään ja ajatteli että "kaikenlaisia sontaohjelmia sitä tehdään". Silti mä löydän itseni aina sohvan nurkasta katsomasta sitä typerää sarjaa, johon olen jäänyt koukkuun. Hottikset tuo viihdyttävää aivot narikkaan -hömppää mun tiistai-iltoihini ja varmasti myös monen muun.
Vahvasti veikkaan, että tuossa sarjassa esiintyvät henkilöt on kauden päättyessä kaikki edelleen sinkkuja.

kuva: nelonen

Toinen sarja, jonka kakkoskausi pärähti hiljattain käyntiin ja jota odotin innolla on Siskonpeti. Kyseessä on siis Niina Lahtisen, Krisse Salmisen, Pirjo Heikkilän ja Sanna Stellanin tähdittämä sketsisarja. Mitä tästä nyt muuta sanomaan kuin että ohjelma on superhauska. Ja Pirjo Heikkilä on ehkä Suomen hauskin nainen. 

Vuosia nuoremmaksi. Tämä sarja ei kuitenkaan ole mulle sellainen, että mun olisi välttämättä pakko nähdä jokainen jakso ja suunnitella menoni sen mukaan, että olen varmasti television äärellä siihen aikaan, kun Anne Kukkohovi aloittaa juontonsa. Okei, harva nyt muutenkaan nykypäivänä harrastaa tuollaista aikatauluttamista, koska onhan olemassa kaikki Katsomot sun muut. Mutta siis tätä ohjelmaa katson silloin kun huomaan sen tulevan telkkarista, tai joskus kun mulla on tylsää, niin saatan katsoa juurikin sieltä Katsomosta.
Oon aina tykännyt tällaisista muodonmuutos-ohelmista. On myös hauskaa välillä arvostella stylistiä tyyliin että "no hyi miks toi valitsi tolle tollaset vaatteet, nyt toi näyttää vielä vanhemmalta/kauheemmalta".
Mä usein mietin, että onkohan näihin kaikenlaisiin muuttumisleikki-sarjoihin osallistuneet ihmiset sitten myöhemmin pysyneet siinä uudessa tyylissään.

Yökylässä Maria Veitola. Maria Veitola on ihana nainen ja hänen aikoinaan luotsaamansa talk show oli niin hauska. Toivon niin paljon, että se palaisi vielä ruutuun. Mutta kyllä tää Marian uusi ohjelmakin kelpaa.
Sarjan idea on siis se, että Maria menee tunnettujen suomalaisten luokse yökylään. Kuulostaa aika yksinkertaiselta ja ehkä hieman tylsältäkin, mutta mä oon kyllä tykännyt. Usein ne julkkikset on avautunut syvemmin omasta elämästään Marian kanssa keskustellessaan, mikä on ollut ihan mielenkiintoista. Mutta jos totta puhutaan, niin en mäkään kyllä tätä sarjaa seuraisi jos siinä olisi joku muu kuin Maria Veitola.

kuva: mtv


Mutta jep, siinäpä niitä nyt muutama. Katsooko kukaan muu näitä samoja sarjoja?

maanantai 19. lokakuuta 2015

Turhuutta

En oo viime aikoina puuhaillut mitään extra-mielenkiintoista. Muutaman viikon aikana eniten on jäänyt mieleen parin yön pituinen mökkireissu ja revontulien näkeminen. Se mökkeily ei kuitenkaan ollut mikään perinteinen alkoholintäyteinen reissu, vaikka niin olikin alunperin suunniteltu. Tai no eihän sitä ryyppäämistä koskaan tarvitse erikseen suunnitella, koska onhan sen harrastaminen meille aika itsestään selvää kun mökille lähdetään. Juominen jäi tällä kertaa sen takia väliin, koska mun kämppikselle määrättiin antibioottikuuri, eikä sen aikana saa käyttää alkoholia. Oltiin sitten kaikki selvinpäin, koska olisihan se ollut epäreilua Leenaa kohtaan jos se olisi joutunut vierestä katsomaan kun toiset juopottelee. 
 Ja ne revontulet. Oli muuten ensimmäinen kerta kun kyseisen luonnonilmiön nään. Tosin ne näkyi kyllä aika haaleasti taivaalla, johtui luultavasti siitä että katuvalot sun muut heikensi näkyvyyttä. Pimeämmässä ympäristössä olisi ehkä nähnyt ne paremmin. Mutta ihan jännää se silti oli ja nyt on sekin koettu.


Mulla on muuten ollut suuressa kulutuksessa Chisun uutuusalbumi Polaris. Upea levy. Oon aina tykännyt Chisusta ja odotin innolla hänen uutta tuotantoaan. Pitkään saikin uutta musiikkia odottaa, sillä Chisullahan oli tässä se muutaman vuoden mittainen tauko. 
Kun ensimmäinen sinkku Ihana ilmestyi, olin hieman pettynyt enkä hirveästi innostunut siitä biisistä, mutta kun sitä on tässä monta kertaa tahattomastikin tullut kuultua, niin on se sittenkin ihan kiva kappale. Mutta joo, suosittelen kyllä lämpimästi tätä levyä.


Toinen artisti, joka on tehnyt muhun vaikutuksen on Anssi Kela. Se kuitenkin tapahtui vasta tämän syksyn aikana Vain elämää -ohjelman myötä. En niinkään Anssin musiikista välitä, tai no onhan sillä ihan hyviä biisejä ja näin, mutta enemmän oon tykästynyt siihen persoonana. Se mies on mun mielestä tosi hauska ja sympaattinen. Oon huomannut että moni muukin on nähnyt Anssin ihan uudessa valossa ohjelmaa katsellessaan.

Mutta tässäpä nyt oli tällaiset lyhykäiset jaarittelut. Hyvää alkanutta viikkoa!

keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Menipä diipiks

Eilen oli pitkästä aikaa jopa kylmä. Ei se tosin mua haittaa, että ilmat viilenee. Musta se on oikeastaan ihan kivaa. Illan pimettyä käytiin Helsinki-Vantaan lähellä olevilla kallioilla katsomassa läheltä lentäviä lentokoneita, mitä ei kuitenkaan koskaan näkynyt. En sitten tiedä, että oltiinko me siellä väärään aikaan vai oliko meillä vaan virheellistä tietoa siitä, että ne lentokoneet menis siitä tyyliin pään yläpuolelta. Toisaalta ei mua edes mitkään lentokoneet kiinnosta, mutta oli toi reissu ihan hauska idea tylsään syysiltaan. Ja olihan ne lentokentän valot ihan nätti näkymä sieltä kallioilta. Kaikkea vähän outoakin pitää joskus tehdä!


Takaisinpäin ajaessamme käytiin ostamassa tarvikkeita tortsuihin aka tortilloihin ja mä sain idean, että haluan käydä ostamassa ne mun entisestä lähikaupasta. Siis siinä, joka oli mun entisen asunnon lähellä. Mun ensimmäisen asunnon. Siellä mä puolentoista vuoden ajan shoppailin ja totuttauduin itse itseni elättämiseen. Tuli jotenkin pieni kaipaus sitä kauppaa ja koko asuinaluetta kohtaan. Tosin ehkä vähän hassua puhua näin, sillä mähän muutin vasta helmikuun alussa tänne mun nykyiseen asuntooni, mutta jollain tavalla musta tuntuu, että siitä on paljon enemmän aikaa. Voi olla, että mä oon skidisti aikuistunut ja sen takia se tuntuu niin pitkältä ajalta. Vai voiko näin lyhyessä ajassa edes tapahtua mitään henkistä muutosta? No, ei voi tietää. 
Mutta siitä mä oon satavarma, että mä oon paljon kypsempi kuin esimerkiksi vuosi sitten. Puhumattakaan siitä kun olin vasta muuttanut omilleni. Monet asiat tekisin nykyään toisella tavalla tai jättäisin kokonaan tekemättä.

Mä oon kirjoittanut tätä blogia 16-vuotiaasta saakka ja mä en edes uskalla lukea noita mun kaikkia vanhoja tekstejä ja tajuta kuinka lapsellinen mä oon ollut. Tän blogin nimikin on musta nykyään aika nolo ja teinimäinen, mutta enhän mä sitä enää oikein voi vaihtaa. Tai voisihan mä, mutta ei siinä olisi mitään järkeä.
Älkää kuitenkaan luulko, että mä kuvittelisin tänä päivänä olevani täysin aikuinen, koska sitä mä en todellakaan ole muuten kuin lain nimissä. Fakta on se, että mä olen edelleen keskenkasvuinen ja mulla on vielä paljon opittavaa ja kypsyttävää. Onks kypsyttävää edes sana?
Hyvin mahdollista että jos mä joskus tulevaisuudessa tätäkin tekstiä luen, niin myötähäpeä itseäni kohtaan on suuri. Sitäpaitsi onko edes olemassa mitään sellaista aikuisuuden ultimaattista merkkipaalua? Onko ihminen lopulta koskaan täysin kypsä?

torstai 24. syyskuuta 2015

Höpinää

Tehtiin eilen kämppikseni kanssa ruokaa ja pestiin pyykkiä. Näyttää siltä, että mitä pidempään me yhdessä asutaan, sitä enemmän meidän yhteiselo alkaa muistuttaa vanhan pariskunnan arkea. 
Kävin illemmalla ystäväni Sannan luona kylässä. Kylässä on jotenkin tyhmä sana, parempi olisi ollut sanoa vaikka kahvilla tai teellä tai jotain, mutta kun ei me kahvia tai teetä juotu. Joten kävin vaan kylässä. 
Värjäsin Sannan hiuksia ja vähän niin kuin vastapalvelukseksi se ompeli mun housuista irronneen napin takaisin paikoilleen. Itsehän en osaa neuloja käsitellä muuten kuin käsitaipeissani. Okei, se oli vitsi. Katottiin Salkkareita ja suunniteltiin Tallinnan matkaa, joka pitäisi tässä lähitulevaisuudessa toteuttaa. Ihan vaan sellaista arkista hengailua. 
Tää postaus jotenkin nyt huokuu sellaista mummomaisuutta. "Kokkailua, tukan laittoa, ompelua ja mukavaa yhdessäoloa :)".
Hyi.

Viikonloppuhan se kohta jo ovea kolkuttelee. Suunnitelmia mulla ei ole muuten kuin sunnuntaille, jolloin mä menen mun ystävän luo syömään. Muut pläänit on avoinna. Mutta eiköhän se mut tuntien oo lähes itsestäänselvää, että mulla aukeaa korkki jos toinenkin.

Sannan ihku mirri

Tällä nimenomaisella hetkellä mä istun bokserit jalassa keittiön pöydän ääressä iso kahvimuki vieressäni ja naputtelen tätä tekstiä. Pitäis jossain vaiheessa jaksaa raahautua kauppaan ostamaan ruokaa. 
Oon tässä muutaman viime kuukauden aikana innostunut laittamaan itse ruokaa. En mä sitä edelleenkään päivittäin tee, mutta ottaen huomioon että yhdessä vaiheessa mä en muuta syönytkään kuin valmisruokia ja nuudeleita sun muita, niin tää on jo huima edistysaskel. 
En tajuu miksen oo aikaisemmin ostanut soijarouhetta, ostin sitä joku kaks kuukautta sitten ja sitä on vieläkin tuolla kaapissa reilusti jäljellä. Että ei oo kyllä kallista lystiä jos miettii kuinka kauan se yksi pussi kestää. 

Mutta ehkä mä nyt juon tän kahvin loppuun ja koitan selviytyä sinne kauppaan. Moro!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Sämpyläisiä niin syyläisiä

Eilen oli ihan jees päivä. Käytiin mun kämppiksen kanssa huviksemme kirpparilla kiertelemässä, vaikka meillä ei ollutkaan aikomusta ostaa mitään. Tai ainakaan mulla ei ollut.
Saatiin myös idea leipoa sämpylöitä ja siinä illansuussa alettiinkin niitä sitten vääntämään. Päätettiin laittaa sämpylöihin jääkapista löytynyt juustonjämä, joka oli jo niin ohut ettei siitä pystynyt enää höylätä leivän päälle. Tästä taloudesta ei kuitenkaan raastinta löydy, joten leikattiin veitsellä se juustoköntti pieniksi paloiksi ja laitettiin niitä paloja niiden sämpylöiden päälle.
Lopputulos olikin kaikkea muuta kuin kauniin ja herkullisen näköiset juustokuorrutteiset sämpylät. Ne sulaneet juustopalat näytti lähinnä joltain syyliltä. No, eihän se ulkonäkö syömisessä ole se tärkein asia. Mutta kun se ulkonäkö ei kuitenkaan ollut ainoa mikä tossa meidän säälittävässä leipomisyrityksessä meni pilalle. Nimittäin pidettiin niitä sämpylöitä liian kauan uunissa ja siitä johtuen niiden pehmeysaste oli melkein samaa luokkaa kivenlohkareen kanssa. Okei, oli ne sisältä ihan pehmeitä, mutta hieman piti käyttää voimaa että ne sai leikattua. Sämpylöiden muoto oli myös mielestäni epätavallisen pallomainen.


Ei nuo meidän tekeleet kuitenkaan mitään hirvittävän pahoja ollut, mutta se kova kuori vähän pilasi makua. Loppujen lopuksi kyllä ne ihan syötäviä oli. Tai on edelleen, tuollahan niitä on keittiössä vielä jäljellä.
Ehkä me ensi kerralla sitten onnistutaan tekemään täydelliset pehmeät sämpylät. Tai ainakin siihen tähdätään!

tiistai 15. syyskuuta 2015

Jonkin sortin paluu

Moni varmaan hämmästyy huomatessaan mun julkaisseen tämän postauksen. Tai siis hämmästyy siitä, että mä ylipäätään julkaisen tänne blogiin jotain. Moni saattaa ajatella että mä olisin jo jättänyt tän blogiharrastuksen taakseni. Asia ei kuitenkaan ole niin.
Tai no enhän mä tiedä onko mun tekstejä kukaan edes kaipaillut. Musta muutenkin tuntuu, että blogeja luetaan nykypäivänä paljon vähemmän kuin muutama vuosi sitten. Ainakin nuorten keskuudessa. Muistan kun jossain vaiheessa todella moni teini kirjoitti blogia, itseni mukaan lukien. Taitaa YouTube olla enemmän se juttu nykyään. Kaikki vloggaa, edelleen itseni mukaan lukien.
 Onhan mulla aikamoinen määrä noita rekisteröityneitä lukijoita, mutta kuinkakohan moni on niistä on aktiivisia? Tai no hehheh, eihän tätä blogia edes ole voinut lukea aktiivisesti pitkään aikaan. Mutta tarkoitin nimenomaan sitä, että kuinka paljon blogeja enää luetaan. 

Toisaalta mulle ei ole väliä, millaisia lukuja mun lukijamäärät näyttää. Tai no okei, mä oon kirjottanut tätä blogia jo yli neljä vuotta, jos mulle ei missään vaiheessa olisi tullut yhtään lukijaa, niin en usko että olisin jaksanut enää moneen vuoteen tätä sivustoa päivitellä. Pointti on kuitenkin se, että jos tiedän että edes yksi ihminen lukee, niin se antaa motivaatiota kirjoittaa. Siksi mulla onkin ollut kamalan huono omatunto tästä blogin hiljaisuudesta. 

Jos mä nyt kuitenkin vihdoin kertoisin sen syyn, joka on oikeastaan aika naurettava. Mun tietokone hajosi maaliskuussa. En saanut kuitenkaan aikaiseksi viedä tätä huoltoon kuin vasta muutama viikko sitten ja eilen sain tämän takaisin. Nuo parit keväällä julkaistut tekstit tässä blogissa on kirjoitettu mun kämppiksen tietokoneella.
Tässä taas näkee esimerkin, että aikaansaamattomuus on yksi mun ärsyttävimmistä luonteenpiirteistä. 
Kuulostaa kieltämättä todella ristiriitaiselta, että mä ensin ulisen kuinka huono omatunto mulla on ollut tähän blogiin liittyen, mutten kuitenkaan ole tehnyt asian eteen mitään.


Huomasin tän varastetun blogiloman aikana kuinka mulla oikeastaan on ollut ikävä kirjoittamista. Oon aina tykännyt siitä ja tuntuu hyvältä päästä taas tarinoimaan. 
Tekisi mieli sanoa, että nyt oikeasti yritän ryhdistäytyä ja päivittää tätä blogia useammin, mutta musta tuntuu, että olen sanonut tuon saman lauseen miljoona kertaa ja aina jossain vaiheessa kumoan sanani. Mutta sanonpa kuitenkin sen, että en ole näillä näkymin lopettamassa bloggaamista. Mä kyllä ilmoitan sitten jos joskus päätän niin tehdä. Niin kauan kuin täältä ei jäähyväispostausta löydy, mä en ole lopettanut.
Toisaalta, mitäs jos mä kuolisinkin yllättäen? Pitäisiköhän kirjoittaa tuonne luonnoksiin valmiiksi joku "Jos luet tätä, olen kuollut" -tyyppinen postaus ja sanoa jollekin ystävälleni, että julkaisee sen sitten jos yhtäkkiä menetän henkeni. Okei, sellaista olisi kyllä aika karua ja absurdia lähteä kirjoittamaan. Ja vaikka sellainen postaus tänne blogiin joskus ilmestyisikin, en usko että kukaan ottaisi sitä tosissaan.
Noh, jos musta ei kuulu tän sivuston puolella johonkin aikaan, niin aina voi tulla muissa sosiaalisissa medioissa kysymään, että mikäs on meininki. Tosiaan ne pitkät tauot johtuu yleensä poikkeuksetta juuri siitä mun laiskuudesta. Mutta jos en ole päivittänyt mitään somea todella pitkään aikaan, niin silloin voi jo alkaa olla huolissaan.

No huh, menipäs nyt synkäksi tämä kirjoittelu. Mutta koska synkät loput on elokuvissakin usein hyviä, niin tähän on myös hyvä lopettaa tämä postaus. 

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Känniääliön onnellinen loppu

Ai niin, mulla oli tää blogikin! No ei, en mä tätä oikeasti ole unohtanut, vaikka siltä hyvin paljon vaikuttaakin jos tätä aktiivisuutta tarkastelee.
Yksityiskohtaisia kuulumisia on mahdotonta alkaa kertomaan, sillä onhan siitä kuitenkin reilu kuukausi, kun olen viimeksi kirjoitellut. Mutta näin tiivistettynä olen muun muassa ollut katkera siitä, etten ollut Katy Perryn keikalla, hyppinyt riemusta kun bongasin mun lempihahmon Salkkareista ikinä, oksentanut itseni päälle bussissa, käynyt päissäni laulamassa karaokea baarissa ja hävennyt silmät päästäni seuraavana aamuna ynnä muuta mukavaa.


Tää yks tarina mun on kuitenkin pakko kertoa, koska se kyseinen tapahtuma päätyi mun idiottimaisten kommelluksien top 5 -listalle.
Olin eräänä iltana kavereideni kanssa eräässä Helsingin keskustassa sijaitsevassa yökerhossa. Hyvä meno, paljon porukkaa ja humalatilakin oli sellainen, että muistikuvat on varsin hataria. Eli just hyvä. Noh, jossain vaiheessa huomasin juttelevani tuntemattoman tyttöporukan kanssa ja mun kaverit oli kaikki kadonneet tietämättömiin. Taisin olla lähdössä jo kotiin, kävelemässä tanssilattian läpi narikalle, kun kuulin jonkun huutavan nimeäni. Yksi niistä kadonneista ystävistänihän se siinä kailotti. Suunnattiin yhdessä sitten sinne narikan luokse ja siinä vaiheessa tajusin, että eihän mulla ole edes narikkalappua. Itseasiassa koko lompakko oli hävinnyt, jossa se narikkalappukin oli. Lompakon lisäksi myös puhelin oli hukkunut sinne baarin ihmisvilinään. No sitä sitten lähdettiin ilman takkia, puhelinta ja lompakkoa kotia kohti. Kotiavaimet oli jääneet sinne takin taskuun, joten nekin oli nyt sitten mennyttä. Onneksi mun kämppis oli kuitenkin himassa, joten se tuli avaamaan mulle oven.

Seuraavana aukiolopäivänä menin sinne baariin kyselemään, että onko niitä mun tavaroita löytynyt. Lompakko oli löytynyt, eikä sieltä oltu onnekseni viety mitään. Tosin ei mulla edes käteistä ollutkaan, mutta ei kortteihinkaan oltu koskettu. Tai no mitäpä kukaan niillä edes tekisi..
Oli vähän huvittavaa kysyä sitä lompakkoa, kun ne poket kysyi että minkälainen se on. Mun lompakkohan on siis keltainen, jossa on pupujen kuvia. Siinä sitä kuvaillessani niitä pokejakin alkoi hieman hymyilyttämään.


Muita mun tavaroita siellä baarissa ei ollut, joten jouduin seuraavana päivänä menemään löytötavaratoimistoon kyselemään. Sinnehän se mun takki oli tuotu ja ne kotiavaimetkin oli edelleen siellä taskussa. Puhelinta ei löytynyt, mutta siitä mä en jaksanut murehtia, koska olin niin onnellinen että sain lompakkoni ja kotiavaimeni takaisin. (Se takki oli toissijainen, mutta olihan senkin löytyminen tietysti helpotus.)
Jos niitä avaimia ei olisi löytynyt, olisin joutunut tästä nykyisestä kämpästä pois muuttaessa maksamaan lukkojen vaihdon, joka maksaa 320 euroa. Oon siis todella kiitollinen että ne löytyi, koska mulla ei todellakaan olisi varaa maksaa sellaista summaa.

Tosiaan, se puhelin. Sen häviäminen ei paljoa hetkauttanut, sillä olin muutenkin aikeissa hankkia uuden luurin. Ainoa vaan että kaikki kuvat ja sellaset on nyt mennyttä.
Nyt mun omistuksessa on sitten Samsung galaxy A3 ja kyllähän tää kaikin puolin kelpo puhelin on. Huvittaa muuten, että tän puhelimen etukamerassa on ominaisuus, joka silottaa kasvot tasaiseksi ja lähes virheettömiksi.


Jos seuraatte mua esimerkiks Instagramissa (@itsjussibitch), niin älkää luulko että mun iho on hyvässä kunnossa, se on vaan tää kamera.

Ihanaa, kohta on vappu! En oo varma oonko joskus sanonut, mutta vappuhan on mun lemppari kaikista juhlista. Tosin pari viime vappua on ollut aikamoisia pettymyksiä, kun on ollut niin kylmä. Pitää nyt vaan toivoa, että tänä vuonna sää suosisi.
Hyvää vapun odottelua teillekin!

Ps. Sanon tän taas, mutta yritän nyt ryhditäytyä tän blogin kanssa.